Jussin tarina, osa 3: Matkalla

Blogi, Hyvinvointi, Liikunta 13.10.2017

Kahden ensimmäisen blogikirjoituksen saattoi sanoa käsitelleen aloitusta ja alkua. Se on usein jokaisen matkan mukavin, hauskin ja helpoin vaihe. Paitsi että monet tarinat loppuvat ennen alkuaan, ja toiset eivät koskaan pääse oikein kunnolla vauhtiin. Tarinastahan tässä oli kyse, Jussin tarinasta, toivottavasti hyvästä sellaisesta. Isänikin kommentoi Liikuntakeskus Zempin Facebookiin blogiani, että ”jos kirjoittamalla laihtuisi, olisi meidän Jussi laiha”. Ehkä niin, mutta toisaalta uskon, että tällä tavalla kirjoittamalla laihtuu. Tässä tarinassa kerron kuitenkin itsestäni, olen siis tämän tarinan ”sankari” ja tämä olisi hyvin huono tarina, jos sankari ei onnistuisi tavoitteessaan. Pois lukien tietenkin tragediat, mutta harvapa sitä itsestään sellaista tarinaa haluaa kirjoittaa, en minä ainakaan. Minulla on siis vastuu tälle tarinalle, kun olen sen kirjoittaja, että päähenkilö, joten tarinan kirjoittajana sanon tarinan päähenkilölle, että nyt annat mennä. Olen itse sitä mieltä, että hyvässä tarinassa totuutta pitää olla vain vähän mausteeksi ja usein se onkin vain tiellä, mutta koitetaan nyt pysyä mahdollisimman paljon totuudessa tässä tarinassa, koska eihän se tarinan kannaltakaan olisi hienoa, jos tämä sujuisi kuin tanssi.

Totuus nimittäin on, ettei tämä ole helppoa. Ei missään nimessä, vaikka on hyvä treenari, hyvä ohjelma, ensiluokkaiset olosuhteet viimeisen päälle hyvällä salilla, niin silti loppupeleissä kaikki on itsestä ja omasta motivaatiosta kiinni.

Ensimmäisessä blogikirjoituksessani mainitsinkin noista yliopisto-opintojen aloittamisesta tässä töiden, perhe-elämän ja elämäntaparemontin lomassa. Kiirettä siis on. Nukkuakin pitäisi, ainakin näin painonpudotuksen kannalta ehtiä, eikä stressatakaan ilmeisesti oikein saisi. Mutta voi sanoa jo nyt tässä vaiheessa reilun kuukauden treenaamisen jälkeen, että ilman tätä listan viimeistä ei noiden muiden yhdistämisestä olisi tainnut tulla paljon mitään. Energiaa tuntuu nyt nimittäin aivan eri tavalla riittävän kaikkeen. Ja silti tuntuu, että välillä on liian kiire, välillä unohtuu välipala, välillä ei pääse aivan siihen ruokavaliorunkoon, minkä Pauli minulle suunnitteli, mutta jotenkin samalla tuntuu, että koko ajan mennään eteenpäin, hitaasti mutta (tällä kertaa) kohtuullisen varmasti.

Halusin tähän väliin ottaa selkeä tauon blogissani, jotta voisin tätä kolmatta kirjoitusta kirjottaessani rehellisesti sanoa olevani jo jossain – päässeeni jo johonkin. En voinut kirjoittaa kolmatta kirjoitusta siitä, kuinka ollaan vielä alussa, vaikka isossa näkökulmassa varmasti ensimmäisen puolen vuoden aikanakin sitä on vielä aika alussa, kun uutta harrastusta tai elämää aloittaa. Nyt tuntui kuitenkin jo siltä, että pystyn vähän jo hihkaisemaan, että ” hei tästähän tulee jotain!”. Nyt olenkin päässyt jo alusta eteenpäin, ja ollaan selkeästi jossain, ei nyt vielä missään sellaisessa pisteessä, että kannattaisi henkseleitä paukutella, mutta nyt ollaan jo matkalla.

Tätä blogia lukeneet eivät varmasti ylläty, kun sanon, että aloitin nimenomaan kirjallisuuden opinnot hiljattain – sen verran kirjaviittauksia on jo vilahdellut näissä teksteissä. Ensimmäisessä blogikirjoituksessa viitekehyksenä taisi olla näin jälkikäteen tarkasteltuna David Lagercrantzin (yhdessä Zlatanin itsensä kanssa kirjoittama) teos ”Minä, Zlatan Ibrahimovic” ja toisessa Väinö Linnan ”Täällä Pohjantähden alla”. Vaikka yliopiston puolella käsittelimme juuri menneellä viikolla Linnan ”Tuntematonta Sotilasta”, en nyt sitä koita mitenkään (varsinkaan näin Suomi100-juhlavuonna) rinnastaa tässä omaan laihdutusprojektiini (jota koitan muistaa kutsua elämäntapamuutosprosessiksi), vaan otan tämänkertaisen vertauskirjan sellaisesta tarinasta, joka ei yritäkään kuvailla tätä maailmaa ja tämän maailman tapahtumia, nimittäin J.R.R Tolkienin ”Taru siitä kuinka laihdutus on helppoa, jättää vain sokerin ja leivän pois”… ei vaan siis ”Taru sormusten herrasta”.

Tässä Tolkienin eepoksessa on nimittäin mielestäni parhaiten kuvailtu matkaa. Monessakin mielessä, elämän vertauskuvana tietenkin, mutta muutenkin. Kuinka matka on arvokas jo sinänsä, ei pelkästään päämääränsä vuoksi. Ja kuinka:

”Harva näkee minne tie vie, ennen kuin saapuu sen päähän”

”Aloittamaton työ se kauimmin kestää”

Melkoisella ”tripillä” tässä nimittäin itsekin ollaan. Laihtumista edistävän ruokavalion ja muun elämän yhdistäminen on jo yksi juttu, mutta määrätietoinen, tavoitteellinen, koko ajan uusia lihasärsykkeitä tarjoava treenaaminen on minulle jotain aivan uutta. Ai mitenkö tämä liittyy ”Taruun sormusten herrasta”? No ei niin mitenkään, mutta laitetaan nyt jotenkin liittymään, kun nyt aloitettiin. Onhan näissä samaa ainakin se, että on tehtävä, matka ja tärkeä päämäärä. Esteitä ja auttajia. Hyviä haltioita (ja rasvoja) ja pahoja hiisiä (ja hiilareita).

Joistakin entisistä vihollisista tuleekin ystäviä (puhun sinusta parsakaali) ja jotkut entiset ystävät (heippa sipsit) täytyy jättää jälkeen, jotta voi edetä matkalla ja päästä tavoitteeseensa.

On mahtavaa, kuinka moni on käynyt zemppaamassa minua Zempissä ja kertoneet lukeneensa blogia. Jotkut ihmettelevät sitä, että näin rohkeasti kerron omista asioistani, mutta eihän se tietenkään missään nimessä helppoa ole. Nytkin minun on varmasti helpompi kertoa omasta matkastani, jos kerron samalla Frodo Reppulin ja muiden sormuksen ritarien matkasta. Moni on ”sormusten herran” lukenut ja vielä useampi katsonut elokuvasarjan, mutta kertaan keskeisimmät osat tuota tarinaa tässä, jotta voin sitten paremmin vertailla näitä vaiheita omiin vaiheisiini, omalla matkallani.

Taru sormusten herrasta alkaa jo (kuten kaikki hyvät tarinat) ennen tuon kirjan alkua. Sen esiteoksessa ”Hobitissa” Bilbo niminen hobitti (ihmismäinen 90-120 senttinen olio) joutuu velho Gandalfin kevyesti sysäämänä odottamattomalle matkalle kohti yksinäistä vuorta, jossa hänen kääpiöistä koostuvan seurueensa tulee tappaa lohikäärme Smaug, jotta kääpiöt saavat lohikäärmeen varastaman vuorenalaisen kuningaskuntansa ja aarteensa takaisin. Tämän matkan aikana Bilbo löytää näkymättömäksi tekevän taikasormuksen, jolla on oma osansa jo tässä seikkailussa, mutta päärooliin se nousee, kun Tarun sormusten herrasta alussa velho Gandalfille paljastuu, että sormus onkin mahtisormus, suurin niistä kaikesta, ja sillä on valta luojansa Sauronin käsissä tuhota kaikki hyvä ja kaunis maailmasta. Bilbo on tämän seikkailun alkaessa jo vanha hobitti, joka luopuu sormuksesta ja niinpä hänen ottopoikansa Frodon tehtäväksi tulee kuljettaa sormus Tuomiovuorelle, ainoaan paikkaan maailmassa, jossa sen voi tuhota heittämällä sen tämän vuoren tuliseen kitaan. Lopulta tässä teoksessa ei kuitenkaan ole pohjimmiltaan kyse siitä, onnistuuko Frodo, tuhotaanko sormus vai maailma, vaan tässä teoksessa on kyse nimenomaan tuosta matkasta.

Omaan tarinaani tämä vertautuu silläkin lailla, että vaikka minä jossakin vaiheessa matkaani tulenkin olemaan siinä ihannepainossani, terveydentilassani ja ulkonäössäni mihin haluan päästä, ei tässä mielestäni loppupeleissä ole kyse siitä.

Vaikka minä jossakin vaiheessa saan toivottavasti heittää diabeteslääkkeeni roskakorin kitaan, kun olen saanut oman kroppani aineenvaihdunnan siihen tilaan, että se hyrrää ilman lääkkeitäkin, ei minun matkani pääty siihen.

Jos päättyisi ja palaisin aiempiin elämäntapoihin, epäsäännölliseen (ja epäterveelliseen) ateriarytmiin ja liian vähäiseen liikkumiseen, olisin hyvin nopeasti lähtötilanteessa. Ei Frodonkaan matka päättynyt Tuomiovuorelle. Tässä ”Jussin tarinassakin” on kyse nimenomaan matkasta.

Luin Hobitin ensimmäisen kerran 7-vuotiaana ja nyt luen sitä omille tyttärilleni iltasatuna. Olen aina ajatellut itseäni hobittimaisena. Mukavuudenhaluisena, pienenä ihmismäisenä (heh) oliona, joka viihtyy omassa kolossaan, miettien omia asioitaan – minulla jopa kasvaa hyvin hobittimaiset karvat varpaiden päällä! Piippukessua en tosin ole poltellut, enkä paljon muutakaan, mutta samanlainen elämästä nautiskelija, ruuasta huolehtija (”entäpä toinen aamupala!?!”) ja mukavuusalueella maleksija tunnistan ja tunnustan olevani. Toisaalta hobitit ovat sitkeitä. Kun monet alfaurokset taipuvat tarinassa aikaiseen turmioon, hobitit tulevat hitaasti ja varmasti perässä. Iskevät polvilumpioon, kun isot eivät huomaa. Hobitit eivät tarinassa anna periksi, isommat (ihmiset ja haltiat) saattavat vaipua epätoivoon tilanteen näyttäessä synkältä, mutta hobitit ovat tottuneet selviämään ja he vaan painavat menemään hymy (ja piippu) huulilla.

Tässä on paljon samaa kuin minun treenaamisessani. Tällä hetkellä vedämme Paulin kanssa kaksijakoisella ohjelmalla, jonka päivät yksi ja kaksi käyn tekemässä perjantain ja sunnuntain välisenä aikana omien aikataulujeni mukaan. Maanantai ja keskiviikko ovat täyttä sotaa ja tiistai ja torstai ”sormusten herralle” tyypillisiä suvantovaiheita, jolloin ei oikeastaan tapahdu mitään. Treenikielellä siis lepopäiviä. Ne ovat tarpeen, sillä maanantaina ja keskiviikkona teen sitä mitä treenivelho Pauli on sattunut pääni ja lihasteni menokseni keksimään. Välillä näiden turkkilaistennousujen ja muiden mielipuolisten harjoitteiden keskellä olisi ehkä mieluummin ottanut vastaansa Tolkienin tarinasta tutut Uruk-hai örkit tai vaikka hämähäkki Lukitarin verkkoineen.

Näissä maanantain ja keskiviikon treeneissä Pauli lähettää minut usein odottamattomille matkoille syvälle itseeni, josta löydän taas uusia lihaksia ja voimavaroja. Vastustaja näissä harjoitteissa on pahin mahdollinen – minä itse.

Välillä tuntuu, että ei vain jaksa, ei pysty, ei uskalla, mutta näitä raja-aitoja on nyt reilun kuukauden tehokkaasti murrettu. Ja pikkuhiljaa vastus heikkenee ja sankari vahvistuu. Toki hyvään tarinaan kuuluu myös, että vastus kovenee koko ajan. Salimaailmassa tämä ”imperiumin vastaisku” tehdään vain lisäämällä painoja, ja taas kohta tuntuu, ettei ”pysty, jaksa eikä kykene”. Vastus tuntuu hetkittäin taas ylivertaiselta. Olen kuitenkin tähän asti voittanut jokaisen salilla käymäni taistelun itseäni vastaan, ja ajattelin jatkaa samaa rataa.

Vaikka Pauli velhomaisesti näitä harjoitteita suunnittelee, on hän tässä näytelmässä kaksoisroolissa, sillä Frodon puutarhuri-hobitti Samvais ”Sam” Gamgin tavoin hän kannustaa, uskoo ja luottaa viimeiseen asti. ”Pystyt vielä Jussi, jaksat jaksat, puolivälissä jo, ei oo enää paha!”. Frodo ei lakkaa tarinassa yllättämästä Gandalfia sillä, kuinka hän tosipaikan tullen löytää itsestään vielä kykyjä selviytyä. Minusta tuntuu, että olen muutaman kerran onnistunut Paulin (ja ehdottomasti itseni) yllättämään positiivisesti sillä, kun olen vain painanut menemään väsymyksestä välittämättä. Viime maanantain harjoituksessa minulla oli 5 kierrosta sellaista kuntopiiriä, missä esimerkiksi hypättiin laatikon päälle 20 kertaa. Jo ensimmäinen hyppy tuntui pahalta; siltä että pääsenköhän tuonne ylös edes, vai kompastunko tuohon reunaan. Lopulta 98:s ja 99:s hyppykin menivät aivan hyvin, ja se viimeinen…no sehän on vain mahtava tunne kun se hyppiminen loppui, viimeinen hyppy meni (ainakin omissa mielikuvissani) korkealta ja kovaa. Tämän lisäksi hyppynaruhyppyjä tuli yhteensä reilu 300, ja kaikkea muuta mukavaa, joten oli päkiät, pohkeet ja penikat hellänä seuraavana päivänä.

Joka viikko (vähintään toisella kerralla) otamme kuntotestin omaisesti kierroksen, jossa minulla on tavoiteaika, tai kierrosmäärä, johon tulee päästä. Jos kierroksia tehdään ”kolme viiva neljä”, niin sehän on varma, että teen sen neljä. Keskiviikon harjoituksessa (5 kierrosta: 1. 400 metriä soutua soutulaitteessa 2. 20 kyykky-pystypunnerrusta levypainolla 3. 10 rengassoutua 4. 10 maastavetoa) oli tavoiteaikana 21 minuuttia, mutta Pauli oli laskeskellut ensimmäisen kierroksen vauhdin perusteella, että lopullinen aikani tulisi olemaan 25 minuutin tietämissä, kun alkuun oli tehty sitä turkkilaista ja muuta väsyttävää, mutta niin vain jotenkin sieltä tultiin 22 minuuttiin ja 45 sekuntiin. Minulla muutenkin tuntuu treeneissä olevan sellainen trendi, että vaikka kuinka lämmittelisi alkuun, niin kropasta ei saa millään bensakonetta tehtyä, vaan se toimii täysin dieselinä. Mutta sitten kun se lähtee hyrryyttämään, niin sitten se kyllä hyrrää, vauhti ei juurikaan hidastu, kun on lopulta kerran vauhtiin päästy.

Tarussa sormusten herrasta mallorn-puun lehteen kiedottu haltioiden matkaleipä lembas näyttelee suurta roolia, sillä se pysyy tuoreena pitkään ja pienikin pala sitä auttaa syöjäänsä jaksamaan. Täydellinen matkaeväs siis. Minulla ei treeneissä aivan tällaista ihmettä ole ollut apuna, mutta Paulin vinkki siitä, että vesipulloon kannattaa laittaa suolaa on ollut lähes samanveroinen ihme minulle. Aiemmin kun olen koittanut treenata kovaa, on puhti loppunut nopeasti kesken, vaikka olisi hyvä ateriakin ollut pohjalla. Ja on helposti alkanut pyörryttää, huimata, oksettaa tai nähdä niitä tähtiä, mistä aiemmassa blogissanikin mainitsin. Nyt kun suolamyllystä on pyöritellyt pulloon muutaman ”kierroksen” pohjalle ja salilla täyttänyt pullon vedellä, ovat nämä oireet pysyneet poissa. Jotain tekemistä sillä on ilmeisesti nesteiden imeytymisen tai poistumisen kanssa, ja saattaa sillä olla jotain tekemistä diabeteksenkin kanssa, mutta minulle riittää se, että se toimii. Kannattaa kokeilla! Vaimo sanoi kyllä, että anoppi on vuosia puhunut siitä, että vaikka lähtee kesähelteillä millaiseen savottaan hyvänsä, niin kun laittaa vesipulloon vaan vähän suolaa ja sokeria, niin hyvin jaksaa. Minä en sitten ilmeisesti ole kuunnellut…

Bilbolla ja Frodolla on seikkailuissaan apunaan mahtisormus, jonka taikavoimat näkyvät heille lähinnä siten, että sormuksen sormeen laitettuaan heistä tulee näkymättömiä. Tästä ominaisuudesta on luonnollisesti tarinoiden mittaan moneen otteeseen etua. Toinen suuri vaikutus sormuksella on näihin kahteen hobittiin siten, että sitä kannettuaan he vanhentuvat hitaammin. Bilbon vanheneminen alkaa nopeammin hänen luovuttua sormuksesta. Vanhoilla päivillään Bilbo puhelee siitä, kuinka hän tuntee itsensä jotenkin venytetyksi, jatketuksi. Minusta taas tuntuu, että minulla on ollut niin vahva insuliiniresistanssi, josta sittemmin on vuosien mittaan jossain vaiheessa kehittynyt diabetes, että minun aineenvaihduntani on ollut vuosia melkeinpä täysin pysähdyksissä. Olen jo yli 30:n, mutta en omasta mielestäni välttämättä näytä siltä. Oma osansa on tietenkin luonnollisesti sillä, että korkealla rasvaprosentilla iho pysyy kimmoisena, ei tule niin ryppyjä, kun ei ole niin kireällä, vaan iho ottaa kantajansa tapaan löysästi ja rennosti. Mutta muuten tunnen itseni Bilbon tavoin vähän venytetyksi ja nyt kun aineenvaihdunta tuntuu pikkuhiljaa starttailevan, niin muutoksia tuntuu tapahtuvan nopeasti. Ihan konkreettisena esimerkkinä huulirasva piti käydä ostamassa, kun tuntuu että solut uusiutuvat jälleen aivan eri tavalla. Vaimo kaivoi naama- ja silmänympärysrasvat esiin, pitää niitäkin kuulemma alkaa käyttää nyt. Muutamia viikkoja sitten iltapäivälehdissä mainittiin siitä, että suomalaisista ainakin miljoonalla on tämmöinen insuliiniresistanssi, eli periaatteessa diabeteksen (vähintään esi)aste. Verikokeilla se selviää, mutta loppupeleissä verikokeet eivät sitä vie pois.

Aineenvaihdunta on semmoinen vanha käyntiin veivattava auto, saa nähdä aika paljon vaivaa, että se lähtee hyrräämään, kun se on kerran päässyt pysähdyksiin.

Lehdissä on myös viime aikoina koitettu kumota myyttejä ”terveistä läskeistä”. Luin vain lööpit, mutta ilmeisesti se menee niin kuin jääkiekkovalmentajilla (joita on vaan kahdenlaisia potkut saaneita, ja niitä, jotka eivät ole vielä saaneet potkuja), että on vain kahdenlaisia ylipainoisia, niitä jotka ovat sairaita ja niitä jotka eivät ole vielä sairaita.

Sormuksesta oli Bilbolle ja Frodolle hyötyä, mutta heidän tuli siitä luopua, sormus piti tuhota. Samalla lailla minä ajattelen sairaudestani, minä aion tuhota sen. Ja jatkaa elämistä ja tätä elämäntapaa, kunhan ensin tämän kunnolla opin. Jostakin pitää luopua, että saa jotain parempaa tilalle. Matka on vielä pitkä, ja koko ajan siitä tulee vaikeampi, kun lähestytään sitä omaa Tuomiovuorta. Toisaalta kuten kaikissa tarinoissa, sankarikin kehittyy matkan varrella. Ensimmäisillä treenikerroilla joihinkin laitteisiin laitoin 10 kilon painoja molemmin puolin ja nyt kevyesti kokeilin jo laittaa molemmin puolin 35:tä kiloa, joten 20:n painoista on menty ainakin joissain toistomäärissä ja liikkeissä 70:n. Varmasti kehitys suhteessa hidastuu koko ajan, mutta tämä kehitys on alkuvaiheessa mahtavaa, aivan kuin olisi oppinut kävelemään ja tekisi mieli jo juosta. Toisaalta ohjelmani on tehty siten, että ensimmäisellä viikolla tehdään 20:ntä toistoa, toisella 15:sta, sitten 12:sta, viime viikko oli kevyt, ja nyt ollaan 10:n toiston viikolla, joten painojen tuleekin olla joka viikko vähän isommat. Kunnes seuraavat kaksi viikkoa tulevat näyttämään hyvin, missä sen hetkiset rajani menevät, kun teen kahdeksan ja kuuden toiston viikot. Sitten taas kevyt viikko ja sitten voikin olla henkisesti mielenkiintoinen paikka, kun mennään ohjelmassa taas kierroksen alkuun, eli kolmeen sarjaan ja 20:n toistoon. En usko, että jalkaprässissä saan 60:tä kertaa esim. 100 kiloa ylös, mutta on varmasti haastava löytää taas ne oikeat painot noille toistomäärille. Mieluummin yli kuin ali, kyllä siitä seuraavaksi kerraksi taas palautuu.

Frodo ei olisi saanut vietyä sormusta perille ilman Samin apua, ja kyllä minulle ainakin personal trainer on ollut korvaamaton apu varsinkin alussa. Olen löytänyt vahvuuksia ja kehityskohteita aivan eri tavalla, kun olen päässyt omille rajoilleni. Pauli puskee minua niille rajoille, ja auttaa menemään niiden yli.

Liikuntakeskus Zempissä on sen verran monipuolinen tarjonta, että siellä riittää tekemistä, mutta en olisi silti omin päin lähtenyt kokeilemaan heilutella voimaköysiä tai hakata lekalla traktorin rengasta, saati sitten sitä hullua tempausta, kun Pauli sanoi erään treenikerran loppuun, että ”nyt meni niin hyvin, niin voitkin tuota rengasta pyöritellä muutaman kerran ympäri, ei se paina kuin 275 kiloa!”. No tuumasta toimeen, renkaasta ote ja ympäri, juosten toiselle puolen ja sama uudestaan. 7 kertaa meni kunnialla, kolme viimeistäkin kertaa rengas käännähti Paulin auttaessa vähän. Tämäkin vertautuu hyvin ”Taruun sormusten herrasta”, kun Sam sanoo Frodolle sormuksesta, että ”Minä en voi kantaa sitä teidän puolestanne, mutta minä voin kantaa teitä ja sitä yhtaikaa. Nouskaa nyt ylös!” Paulikaan ei mikään pitkä kaveri ole, joten olkoot nyt sitten velhon lisäksi myös hobitti tässä tarinassa. Muutenkin varmasti treenikaverista on jokaiselle hyötyä siinä, että saa itsestä sen muutaman ylimääräisen prosentin enemmän irti, kun on toinen vieressä katsomassa ja toisaalta uskaltaa mennä aivan rajoille, jos toinen on varmistamassa. Eikä siitäkään ole haittaa, jos sen ohjelman on joku velho suunnitellut…

Kirjoittaja on Liikuntakeskus Zempin jäsen, myyntimies ja kolmikymppinen perheenisä, joka haluaa elää pitkän ja terveellisen loppuelämän. Kirjoittajan puheet ja aikomukset ovat usein olleet suuremmat kuin teot ja tässä juttusarjassa seurataankin onnistuuko tämä ikuinen laihduttaja tekemään personal trainerin avulla kestävän elämäntapamuutoksen kohti terveellisempää elämää.