Jussin tarina, osa 1: Havahtuminen

Blogi, Hyvinvointi, Liikunta 11.9.2017

Minä en usein vertaa usein itseäni muihin, en ajattele olevani parempi tai huonompi kuin muut. Ajattelen usein kuin jalkapalloilija Zlatan Ibrahimovic. Kun häneltä kysyttiin Englannin jalkapallon Valioliigan parhaista hyökkääjistä, mainitsi Zlatan muutaman hyvän hyökkääjän; toimittajan ihmetellessä, että miten Zlatan ei maininnut itseään, vaikka häntä pidettiin viime kaudella – vielä 35-vuotiaanakin – yhtenä Valioliigan parhaista hyökkääjistä. Zlatanin vastaus kuului seuraavasti ”leijonat eivät vertaa itseään lampaisiin”. Epäselväksi ei jäänyt vertasiko Zlatan itseään lampaisiin vain leijoniin.

Minäkin välillä ajattelen pelaavani muihin ihmisten kanssa eri sarjassa, vaikka todellisuudessa potkisin samaa palloa, samoilla kentillä, samoihin maaleihin, ja minun saavutukseni (tai monissa tapauksissa saamattomuuteni) voisi samoin lukea tämän elämän sarjataulukoista ja maalipörsseistä. Zlatanin tapa pelata jalkapalloa on kuitenkin välillä enemmän taidetta kuin brutaalia maalintekoa tai pallon perässä juoksemista, joten hänen suuruuttaan ei aina näe pelkästään yksinkertaisimmista tilastoista. Tai niin Zlatan antaa ainakin itse ymmärtää. Vaimolle ei välttämättä tarvitse ostaa häälahjaa, sillä ”onhan hänellä jo Zlatan”. Yritän itseäni aina välillä muistuttaa, että kantapäällä skorpionimaisesti selän takaa tehdystä maalista saa tilastoihin vain yhden merkinnän; ja että vaimolle todellakin pitää muistaa ostaa lahja tai pari aina silloin tällöin, vaikka häntä onkin siunattu mahdollisuudella olla minun kanssani läheisessä kanssakäymisessä päivästä toiseen. Toimin työkseni myyntimiehenä, niin siinä mielessä vertaus maalintekoon sallittaneen. Ja ovat minullekin ”valmentajat” joskus huomautelleet, että niitä ”maaleja” voisi tehdä enemmänkin, vaikka hienoja osumia joskus tekisikin.

Elämässä ja eri organisaatioissa tarvitaan tunnollisten työntekijöiden ja joukkuepelaajien lisäksi (ainakin joiden mielestä) myös maalintekijöitä ja muita ”taiteilijoita”. Ja elämä on muutenkin monin tavoin monimutkaisempi kokonaisuus kuin jalkapallo, ja täällä voi pärjätä monella tavalla – onneksi. Samat lait ja lainalaisuudet koskevat kuitenkin meitä kaikkia, ja sen sain tänä kesänä ikäväkseni huomata. Leijonatkaan eivät ole särkymättömiä. Zlatankin loukkaantui loppukaudesta ja oli vielä tätä kirjoitusta aloittaessani ilman sopimusta tälle kaudelle. Mutta kuten minullakin, myös Zlatanilla asiat muuttuvat välillä nopeasti ja hän sai kuin saikin uuden sopimuksen Manchester Unitediin ja hänen odotellaan palaavan pelikentille jo vuodenvaihteen jälkeen.

Mutta ehkä Zlatanista, tästä ruotsalaisen kansankodin ikuisesta kauhukakarasta, maahanmuuttajataustaisesta palloa potkivasta lausuntoautomaatista, joka oli ensimmäisenä paikalla kun itseluottamusta ja pelitaitoja jaettiin, voitaisiin siirtyä pikkuhiljaa minuun. Sillä itsestäni ajattelin tässä kertoa. Lopulta. Otetaan vielä muutama kiertotie, ennen kuin päästään itse aiheeseen. Olenhan vältellyt tarttumasta kunnolla tähän aiheeseen kohta 7-8 vuotta, niin etköhän sinäkin Arvoisa Lukija voi seurata minua vielä hetken näille hämyisille kiertoteille, joille ajattelin sinut viedä ennen kuin kerron mistä tässä blogissa oikein on kysymys.

Meillä suomalaisilla miehillä esiintyy varsin usein keskivartalolihavuutta. Kaljamahoja. Elintasomahoja. Isoja luita. ”Vähän päässyt kasvamaan”-mahoja, ”daddy”-kroppia ja kaikkea siltä väliltä.

Tämä kulkee usein käsi kädessä metabolisen oireyhtymän, josta vaimoni on minua vuosia varoitellut, kanssa. Googletin tämän termin nyt ensimmäistä kertaa, ja sain tietää, että se on ”on länsimaiseen elämäntyyliin liittyvä verisuonisairauksille ja aikuistyypin diabetekselle altistava riskitekijöiden kasauma, jonka tärkeimpiä piirteitä ovat vartalolihavuus ja sokeriaineenvaihdunnan häiriö”. Kävin kehonkoostumusmittauksessa ensimmäistä kertaa elämässäni loppuvuodesta 2015, sain silloin kuulla, että minun kehoni 97:ssä kilossa oli ylimääräistä rasvaa muistaakseni 27 kiloa. Ei siis yhteensä 27 kiloa, vaan 27 kiloa liikaa. Tätä lukua merkittävämpänä pidin kuitenkin sitä yli 30:n mennyttä lukua, joka kertoi lihasteni kokonaismassasta, ajattelin että olenpa minä melkoinen adonis. Samoin sivuutin silloisen kuntosalini hyvinvointivalmentajan varoittelut kehonkoostumusmittauksessa ilmenneestä riskistä sairastua diabetekseen ja muihin tauteihin, sillä mittauksessa näkyi selvästi, että sisäelinteni ympärille oli kertynyt siitä ylimääräisestä rasvasta huolettavan suuri osa. Huolestuttavana arvona tässä ”viskeraalisen rasvan” määrässä pidettiin minun ikäisilläni kaikkia yli 100:n meneviä lukuja. Minun kohdallani tämä luku oli yli 150.

Minun tapani suhtautua tähän asiaan oli zlatanmainen – tämä asia ei kosketa minua. Minä olen leijona, lampaiden sairaudet eivät voi osua minuun. Ja sitä paitsi voin milloin tahansa laihduttaa. Olinhan minä laihduttanutkin, kuin 90-luvun hittilelu olin mennyt painoni kanssa ylös ja alas. Lukion alkuaikoina painoin reilusti yli 70:n, seurustelurintamalla oli silloin vähän hiljaisempaa, ja ajattelin, että voisihan tälle asialle tehdä jotain. Paino putosi alle 60:n ihan vain pitkillä kävelylenkeillä ja syömällä muutaman kerran päivässä pelkkää ruisleipää, ilman voita. ”Kyllä äiti, olen syönyt”. Se oli lyhkäiseen varteeni aivan sopiva paino, silloin niitä lihaksia ei tosin varmaan montaa kiloa ollut, mutta eipä se silloin 2000-luvun ensimmäisinä vuosina vielä aivan niin trendi ollutkaan.

Lukion jälkeen lähdin Rovaniemelle armeijaan 67-kiloisena ja tulin sieltä takaisin 71-kiloisena kuusi kuukautta myöhemmin. Armeijan ensimmäisissä kuntotesteissä juoksin Cooperin testissä suunnilleen 2700 metriä. Oma 10 hengen tupani oli hyvin urheilullinen, olihan samassa tuvassa mm. alokkaat Alatalo ja Ahokumpu, joista toinen oli TPS:n jalkapallojunioreita ja toinen Perungan Poikien lentopalloilija, sekä tietenkin vuoden 2006 Torinon olympialaisten kumparelaskussa 8. sijoittunut alokas Lahtela. Tästä syystä ihmettelinkin kovasti, kun juoksin tupani parhaan tuloksen Cooperin testissä. Kukaan ei nimittäin ollut muistanut kertoa minulle, että parantamalla testitulosta täyden ratakierroksen (400 m) verran seuraavissa kuntotesteissä armeija-ajan loppupuolella, saisi siitä palkinnoksi yhden ylimääräisen lomapäivän! Ihmettelinkin, että mitä ne urheilijat siellä perässä oikein lönköttelivät…

En koskaan ole pitänyt juoksusta tai kuntoilusta. Juoksulenkille minua ei saanut millään. Toisaalta pallon perässä saatoin silti juosta, tai kiekon perässä luistella, lapsuudessani tuntikausia. Armeija-aikanani kuitenkin kävin juoksulenkillä. Kasarmilta Pahkamaalle ja takaisin kun juoksi tarpeeksi monta kertaa (ja muisti laittaa nimensä kirjaan), sai siitä samoin yhden ylimääräisen lomapäivän. Kävelläkin olisi saanut, mutta kun vapaa-aikaa oli muutenkin niin vähän, ei sitä mielellään käyttänyt yhtään ylimääräistä maastossa. Juoksemalla lujaa sinne ja takaisin, kerkesi notkua kauemmin sotkussa. Siispä minä juoksin. Niin paljon, että sain hankittua sen ylimääräisen lomapäivän. Olisikohan se vaatinut 20 lenkkiä, lenkin pituus taisi olla kuuden kilometrin luokkaa.

Sitten lopulta koitti sen toisen Cooperin testin aika. Nyt sain kuulla, että minun ei tarvitsisi juosta 3100 metriä, vaan saisin kuntoisuuslomapäivän jo kiitettävän rajan ylittävästä tuloksesta, eli kunhan juoksisin 3000 metriä, olisi se riittävä tulos. Lopulta yliluutnantin puhaltaessa pilliinsä, merkiksi siitä että 12 minuuttia oli kulunut, olin lähellä 3000 metrin viivaa, mutta liian kaukana että olisin voinut hypätä, heittäytyä tai kurkottaa sen yli. Mikään ei auttanut, tuloksekseni kirjattiin 2970 metriä. Niin lähellä, mutta niin kaukana. Tein parhaani, annoin kaikkeni ja lysähdin maahan oksennus kurkussa. Se ei riittänyt. Koko armeija-aikaani ei ollut jäljelläkään enää kuin alle kuukausi, mutta minä halusin vielä tienata sen yhden lomapäivän. Reilusti.

Ei niin kuin sitä lomapäivää, jonka sain komppanian 2. ammunnasta. Siitä ammunnasta jossa molemmin puolin minua ampuneiden, 1. ammunnassa täydet 12 laukausta tauluun saaneiden (ja siten lomapäivän jo ansainneiden) tykkimiesten Ahokummun ja Alatalon tulokset romahtivat täysin, kun nämä saivat omiin tauluihinsa osumaan vain seitsemän-kahdeksan laukausta. Ai minäkö? Minä joka olin ampunut 1. ammunnassa vain 7 laukausta tauluun, sain nyt yliluutnantin suureksi ihmetykseksi osumaan 12 patruunallani 13 laukausta tauluun. Tämän juoksulomapäivän kohdalla en voinut tarjota kenelläkään munkkikahveja sotkussa, vaan nyt piti vaan juosta sen viivan yli. Ilmoittauduin mukaan reilun viikon päästä toiseen Cooperin testitilaisuuteen. Juoksin 3050 metriä, ja sain sen lomapäivän.

Tuohon aikaan minulla riitti vielä sitkeyttä ja päättäväisyyttä, jolla mentiin läpi vaikka minkä-värisen-tahansa kiven. Uskoisin, että se päättäväisyys on jossain siellä vielä. Se pitää vain kaivaa esiin. Tämä loppuvuoden 2005 luku 3050 muuttui kymmenessä vuodessa loppuvuoden 2015 luvuiksi 97 ja 27. Painoa 97 kiloa ja ylimääräistä rasvaa 27 kiloa. Yli kymmenen vuoden ajan olen kuitenkin pystynyt kertomaan itselleni (ja kaikille, jotka vain ovat suostuneet kuuntelemaan) tarinaa tuosta luvusta 3050. Tarinaa siitä kuinka juoksin Cooperissa 2700 ja onnistuin parantamaan tuota tulosta vielä 350 metriä ja pääsemään yli tuon maagisena pitämäni 3000-metrin rajan. Ajattelin aina, että peruskuntoni on kuitenkin hyvä, olenhan juossut Cooperissa yli 3000, että tämä maha tässä on vain vähän hidasteena, mutta voinhan laihduttaa sen pois, milloin vain haluan.Aloitan maanantaina. En siis tänään maanantaina, vaan ensi viikon maanantaina. Sitten siinä on tauko seuraavana viikonloppuna, kun on Niilon juhlat, ja ”samahan se on syödä Inkan tekemiä kakkuja”, kun ei siinä kuitenkaan sitten ole mitään juhlia ihan heti sitten sen jälkeen… Ja jos käydään juhlimassa, niin seuraavaa päivää ei tietenkään lasketa, kun on krapulapäivä, ja ei krapulapäivänä saa edes käydä salilla… Ymmärrät varmaan. Tekosyitä.

Tarinoita, joita kerroin itselleni, tarinoita siitä, että voin laihduttaa milloin vain, nyt on vain kaikenlaista tässä. Tammikuussa voi aloittaa, ei sitä kukaan jouluna laihduta, oikeastaan se laihdutuskuuri on sama olla tauolla marraskuussakin jo, kun siinä on kaikkia niitä pikkujouluja ja konvehtejakin tarjolla aina, sama aloittaa sitten tammikuussa kunnolla. Ei heti 1. päivä tammikuuta, vaan sitten loppiaisen jälkeen. Siis loppiaisen jälkeen maanantaina, siinä 13. päivän paikkeilla, tai viikko sen jälkeen, kun kuntosalilla on aina siinä alussa niin tungosta.

Kerroin tarinoita siitä, että minulla on kuitenkin se hyvä peruskunto ja rautaiset lihakset siinä heti ylimääräisen rasvakerroksen alla. Ne pitäisi vain kaivaa esiin. Sitkeys ja päättäväisyys tuntuvat välillä olevan sen saman rasvakerroksen alla.

Kävin muuten juoksemassa Cooperin testin aika tarkalleen vuosi sitten, meinasin yskiä keuhkoni pihalle ja sain tuloksekseni 1880 metriä. Siitä luvusta oli hankala itselleni kertoa mitään hyvää tarinaa. Puntarin luku oli silloin 105 ja risat, eikä siitäkään oikein mitään hyvää juttua saanut aikaiseksi.

Zlatan loikkasi ilmaan huhtikuun 21. päivä Anderlechtiä vastaan pelatussa ottelussa terveenä pelaajana, mutta tuli alas maahan loukkaantuneena pelaajana. Jossakin vaiheessa pitkää kuntoutusprosessia Zlatanilla lienee käynyt mielessä ajatus, että olisihan sen jatkosopimuksen voinut tehdä vaikkapa jo tammikuussa. Minulla kävi sen kesäisen sairaanhoitajalta saamani puhelun aikana mielessä monta kertaa, että olisihan sen laihdutuksen ja ne varoitukset siitä, mitä keskivartalolihavuus tai lihavuus ylipäänsä voi aiheuttaa, voinut ottaa tosissaan ajoissa. Siitä puhelusta lisää myöhemmin. Zlatan sai siis uuden sopimuksen. Minä ajattelin nyt kirjoittaa itseni kanssa uuden sopimuksen. Ei enää tarinoita siitä, kuinka olen leijona, jos todellisuudessa käyttäydyn kuin lammas. Nyt otetaan tämä tosissaan. Samalla minun piti myöntää itselleni, etten pysty tähän yksin. Nyt ollaan joukkuepelaaja.

Valmentajaksi sain Liikuntakeskus Zempistä Pauli Klemetin. Paulin kanssa ehdittiin jo ottaa ensimmäinen tapaaminen, ja siinä käytiin tärkeimmät pointit läpi. Paulin viesti oli se, että puntarin lukemalla tai painoindeksillä ei loppupeleissä ole väliä, mutta että kyllähän ne jostain kertovat.

Muitakin mittareita löytyy, ja mitattavat positiiviset tulokset auttavat eteenpäin. Tärkeintä on nyt liike ja oikea suunta. ”Eteen ja ylös” kuten Elastinen sanoisi.

Nykyään on vallalla monenlaiset ja monimuotoiset kauneus- ja terveysihanteet, jotka tulevat ja menevät. Samoin suositukset. Vastakkainasettelun ajan piti olla ohi jo yli kymmenen vuotta sitten, mutta niin vaan kehopositiivisuus, vaakakapina ja läskimyytinmurtajat ovat aidan toisella puolella vastassaan bikini fitness ja crossfit. Tai siltä se ainakin vaikuttaa, jos iltapäivälehtien klikkiotsikoita on uskominen.

Kauneus on katsojan silmässä, ja niin tuleekin olla. Terveys on kuitenkin meidän jokaisen sisällä. Nyt minun sisälläni asuu sen lisäksi sairaus. Sairaus, joka ei mene pois.

Jos saan painon alas, en välttämättä tarvitse lääkkeitä, joita tosin en ainakaan vielä ole edes saanut. Mutta jos en saa painoa alas, tulevat ongelmat pahenemaan iän myötä. Niin tämä sairaus kuulemma toimii. Ai minkä niminen sairaus? No jos vielä pari kiertoreittiä, ei sitä tekisi mieli sanoa ääneen. Ainakaan ihan heti.

Eihän tämä elämä mene aina reilusti, monet minua lihavammat saattavat olla minua terveempiä, mutta mitä siitä, ei se kosketa minua. Elämän ja itseni kanssa tekemäni uuden sopimuksen mukaisesti en saa valittaa tuollaisesta, enkä miettiä menneitä, nyt mennään eteenpäin. Jokainen saa olla semmoinen kuin haluaa, mutta minä haluan olla terveempi. Saada kropan toimimaan niin, että jaksan ja pystyn, valloitan ja voitan. Kantaa joukkuetta reppuselässä, olla vuori ja vuorikiipeilijä. Olen itseni pahin vihollinen, tiedän sen, mutta aion voittaa ja samalla hävittää itsestäni ylimääräisen pois. Olen kroppaani laittanut sen verran pahaa oloa vuosien varrella, että nyt kun puhdistautuminen alkaa, saa kroppani itkeä tuhansia hikikyyneleitä, sillä minä ajattelin kohdella sitä viimeinkin hyvin, ja sekös sitä itkettää.

Ajattelin ensin, että minun tarinani olisi jotenkin epätavallinen tarina, sitten ajattelin, että josko tämä olisikin aivan tavallinen tarina, mutta olkoon ensimmäisen blogikirjoitukseni otsikko sittenkin vain ”Tarina”. Tämä on laihduttajan tarina. Tarina, jossa ei mietitä sairautta, vaan hoidetaan terveyttä. Tarina, joka alkaa alusta.

Olet varmasti lukenut monta tarinaa, jossa kertoja kertoo siitä kuinka selvisi jostain kauheasta koettelemuksesta, voitti itsensä tai jonkin muun menneisyyden, nykyhetken tai tulevaisuuden hirviön. Ne on kerrottu aina jälkikäteen. Voittajat kertovat historian, ja kertoakseen tarinan pitää ensin selvitä hengissä sitä kertomaan. No minä en ole voittaja, en selviytyjä, en ainakaan vielä, enkä suurin häviäjäkään, kuten jenkkiläisissä laihdutusohjelmassa sanottaisiin, ”Biggest Loser”.

En ole Zlatan. Minä olen vain minä. Työssäkäyvä kolmikymppinen mies, jota kuntosalilta kotiin palaavaksi odottavat vaimo ja 3 lasta. Töiden, perheen ja muiden aikaani hotkivien asioiden lisäksi ajattelin hieman sivistää itseäni ja opiskella yliopistossa ainakin seuraavat viisi vuotta kaiken muun ohella. Iso osa tästä ”kaikesta muusta” tulee nyt olemaan tämä laihdutusprojektini. Tai oikeastaan pitäisi sanoa prosessi. Projekti kuulostaa hetkelliseltä, joltain missä on alku ja loppu. Prosessi kuulostaa sellaiselta joka jatkuu aina vaan, koko ajan kehittyy ja muuttuu. Laihdutusprosessi. Sain tähän hyvät eväät alkuun. Yhtä hyvät kuin kuka tahansa, joka tulee Liikuntakeskus Zemppiin ja sanoo, että haluaa apua. Kuntoiluun, kilpaurheiluun, terveellisemmän elämäntavan aloittamiseen, laihtumiseen, mihin vaan. Uskon, että sinä Arvoisa Lukija voit jollakin tavalla samaistua tilanteeseeni. En ole vielä voittaja, mutta haluaisin olla. Minulla ei ole tarpeeksi aikaa kaikkeen mitä haluaisin tehdä, ei liene sinullakaan. Yritän tehdä sen mitä voin, sen mitä ehdin, sen mihin pystyn. Aion onnistua. Saada sen mitä haluan. Voittaa. Palkintonani on terveys.

Minä haluan tehdä tämän omalla nimelläni, ja omalla kropallani. Minä haluan kertoa tämän tarinan alusta. Kun sanoin, että huomasin tarvitsevani apua, ajattelin, että voisi olla hyvä samalla kirjoittaa näistä asioista. Voisin ehkä samalla auttaa muita. Uskon, että minua auttaa tässä myös se, että teen tämän omana itsenäni. Kun kerron, että aloitan tämän tarinan alusta, tarkoitan sitä, tämä ei ole laihdutusohjelma, jossa näytetään vain ne onnistujat. Tässä ei ole palkintona 10 000 € jos onnistun laihduttamaan yli 15 kiloa, tässä ei kilpailla toisia vastaan, tässä ei ole kyse vedonlyönnistä, tässä ei ole järjetöntä dieettiä tai aikataulua tuollaisiin tavoitteisiin pääsemiseksi. Tämä ei ole ”fitmaatilan” tai vastaavan ”ennen ja jälkeen” -kuvat. Minulla ei nimittäin ole niitä ”jälkeen” kuvia vielä esittää. Toivottavasti jossain vaiheessa on. Toisaalta toivottavasti ei. En nimittäin halua, että missään vaiheessa tulee tilanne, jossa ajattelen, että dieettini olisi ohi. Toivon, ettei koskaan tule ”jälkeen”, vaan aina on ”nyt”, että tästä tulee elämäntapa, ja sellainen tilanne, ettei minun tarvitse miettiä terveellisesti elämistä, vaan se tulisi jossain vaiheessa luonnostaan. ”Nyt”-kuvia voin kyllä tässä matkani varrella esittää tässä blogissani

Tarinoilla on alku ja loppu. Minun tarinani on nyt, 30-vuotiaana, toivottavasti lähempänä alkua kuin loppua, mutta muutamille tarinoille, joita itselleni olen kertonut, tuli loppu tänä kesänä.

Se puhelinsoitto, jossa sairaanhoitaja kertoi rutiinilääkärintarkastuksen tuloksena otetuista verikokeista, joiden sokeriarvot näyttivät hälyttäviltä, niin hälyttäviltä, että diagnoosi oli selvä – diabetes – lopetti muutamat minun itselleni kertomista tarinoista, ja samalla uusi tarina alkoi.

Tällä kertaa tositarina. Laihduttajan tarina. Lähtötilanne on nähtävillä InBody – kehon koostumusanalyysista. 106 kiloa, josta 46 kiloa rasvaa. Viskeraalinen rasva on nykyään melkein mittarin asteikon ulkopuolella 216,4, kun se riskiarvo oli siis 100. Nyt sitä ylimääräistä rasvaa on siis 35,4 kiloa. Seuraava mittaus on kuukauden – kahden päästä, silloin sitä on jo vähemmän. Nyt tämä matka alkaa. Vastoinkäymisiä, sortumisia, houkutuksia ja muuta tulee varmasti matkalla. Ajattelin kertoa niistäkin.

Tänään olen pitänyt ensimmäistä päivää ruokapäiväkirjaa. Sitä pidetään ensin muutama päivä, ennen kuin edes tehdään mitään ravintosuunnitelmaa. Pauli neuvoi syömään normaalisti. Ongelma on tietenkin se, etten ole moneen vuoteen syönyt normaalisti. Olen aina ollut joko dieetillä tai siinä usein pitkäksikin venähtäneessä välivaiheessa, jonka nimi on ”pitää nyt syödä kaikkea kun kohta alkaa tiukka dieetti”. No koitan nyt siis olla olematta dieetillä, en siis tänään syönyt rahkaa, salaattia, kanaa, riisiä tai muuta vastaavaa. Olisin toki syönyt, jos olisi mieli tehnyt, mutta ymmärtänet yskän. Söin aamulla kaurapuuroa marjoilla ja siemenillä, lounaaksi spagetti bolognesea, päivälliseksi hernekeittoa ruisleivän kera jne. Kaverini Henkka tuli käymään päivällä kahvilla, toi tuliaisiksi 2 SukuLakua, yhden minulle, yhden vaimolle. Vaimo joutui uhrautumaan ja syömään molemmat. En siinä vaiheessa ajatellut edes diabetesta, tai terveyttä, vaan sitä, etten viitsi kirjoittaa ruokapäiväkirjaani syöneeni SukuLakua. Mitä Paulikin sanoisi? Ei varmaan mitään, katsoisi koiranpentusilmillään ja nyökkäisi vähän. Ja toisaalta sanoihan Pauli, että välillä saa sortua, kunhan nousee ylös ja jatkaa, mutta ei viitsisi heti loppuelämän ensimmäisenä päivänä…

Huomenna aamulla kuntotesti ja sitten on koko lähtötilanteen karuus selvillä. Tästä lähdetään, matka on pitkä, mutta täältä tullaan. Hitaasti, mutta todella epävarmasti. Hapuilevin askelin, mutta täältä tullaan. Väisty tieltäni tai tule mukaan!

Mukaan pääset Personal Training -infotapaamisen kautta. Aloita jo tänään!

Kirjoittaja on Liikuntakeskus Zempin jäsen, myyntimies ja kolmikymppinen perheenisä, joka haluaa elää pitkän ja terveellisen  loppuelämän.
Kirjoittajan puheet ja aikomukset ovat usein olleet suuremmat kuin teot ja tässä juttusarjassa seurataankin onnistuuko tämä ikuinen laihduttaja tekemään personal trainerin avulla kestävän elämäntapamuutoksen kohti terveellisempää elämää.